Harvemmin käytän huutomerkkejä. Nyt tarvis käyttää, kun viime ajat on tuntunut siltä, että edessä on pelkkää vastoinkäymisten vuoristoa, kunnes sitten muistaa taas, että löytyy matkan varrelta niitäkin, jotka jaksaa tsempata.
Muistijäljiksi on porautunut mieleen montakin helmeä, joiden ansiosta tajuan, ettei täällä tarvitsekaan yksin tallata. Niin kuin vaikka hunajapossut, joita posti yllättäen kuljetti matkojen takaa.
Tai kun eilen sain pitkästä aikaa viestin ystävältä, joka on usein mielessä ja ymmärsin puheistaan, että olen yhä tervetullut katsomaan uutta elämäänsä, vaikka harvoin olemmekin tekemisissä toistemme kanssa. Tällaiset asiat eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä enää.
Toiselta ystävältä tulleessa viestissä muistutettiin konkreettisesti siitä, että minä olen yhä se, jolle halutaan asioita kertoa, vaikka kaukana toisistamme ollaankin. Pelottaa joskus, että tällaisia viestejä ei enää syystä tai toisesta tule.
Ja tänään kysyin neuvoa eräänlaiselta sieluntoverilta ja vastauksen lisäksi sain myös monta rohkaisevaa ja lempeää sanaa, jotka talletan niin, että näen ne joka päivä.
Tänään kanssani asioitani jännitti myös sisarentyttäreni, jonka olemassaolo on kultaakin kalliimpaa.
Sitten on vielä se voittamaton tunne, kun tietää, että voi puolikkailla lauseilla tai kokonaan ilman sanoja käydä kokonaisen keskustelun jonkun kanssa. Ja että yhteinen taajuus löytyy välittömästi, vaikka kuinka eristyksissä ja jumissa täällä olisikin.
Kotimatkalla miettiessä näitä asioita tietäni siivitti kevätpuhuri ja auringonpaiste kirkkaalta taivaalta, joten askel tuntui kerrankin kevyeltä.
Muistijäljiksi on porautunut mieleen montakin helmeä, joiden ansiosta tajuan, ettei täällä tarvitsekaan yksin tallata. Niin kuin vaikka hunajapossut, joita posti yllättäen kuljetti matkojen takaa.
Tai kun eilen sain pitkästä aikaa viestin ystävältä, joka on usein mielessä ja ymmärsin puheistaan, että olen yhä tervetullut katsomaan uutta elämäänsä, vaikka harvoin olemmekin tekemisissä toistemme kanssa. Tällaiset asiat eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä enää.
Toiselta ystävältä tulleessa viestissä muistutettiin konkreettisesti siitä, että minä olen yhä se, jolle halutaan asioita kertoa, vaikka kaukana toisistamme ollaankin. Pelottaa joskus, että tällaisia viestejä ei enää syystä tai toisesta tule.
Ja tänään kysyin neuvoa eräänlaiselta sieluntoverilta ja vastauksen lisäksi sain myös monta rohkaisevaa ja lempeää sanaa, jotka talletan niin, että näen ne joka päivä.
Tänään kanssani asioitani jännitti myös sisarentyttäreni, jonka olemassaolo on kultaakin kalliimpaa.
Sitten on vielä se voittamaton tunne, kun tietää, että voi puolikkailla lauseilla tai kokonaan ilman sanoja käydä kokonaisen keskustelun jonkun kanssa. Ja että yhteinen taajuus löytyy välittömästi, vaikka kuinka eristyksissä ja jumissa täällä olisikin.
Kotimatkalla miettiessä näitä asioita tietäni siivitti kevätpuhuri ja auringonpaiste kirkkaalta taivaalta, joten askel tuntui kerrankin kevyeltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti