Lupailin mahtipontisesti kertoa uusista tuulista ja kaikesta siitä, mistä aion päästä eroon... Ehkä rehellisesti kyse on ennemminkin pakkoluovuttamisesta ja sen tuskasta kuin jalosta aatteesta yksinkertaistaa elämää.
Ensimmäisenä asialistalla oli siis tosiasioiden tunnustaminen. Tässä kohtaa näppäimistö jotenkin merkillisesti jumittuu, sanoja hahmottuu ruudulle ja taas häviää... Olenko sittenkään valmis kohtaamaan todellisuutta? Hyvä on, ei kai enää ole mitään hävittävääkään. *huokaus*
Niin... On montakin asiaa, jotka kaipaisivat päivittämistä, mutta lähdetään nyt varovasti liikkeelle. Ainakin ensimmäinen askel kohti valmistumista on otettu, kun ymmärsin vaihtaa gradun aihetta. En vielä tiedä tarkasti, mihin sen vaihdan, mutta sen tiedän, että tilastoihin en ainakaan enää koske. Oli hullua alun perinkin ottaa kvantitatiivinen tutkimus työn alle x vuotta sitten, kun tiesin jo silloin, etten klaaraa sitä kunnialla. Mutta päämäärätön ihminen tarttuu siihen oljenkorteen, joka heitetään siihen virtaan, jota elämäksi kutsutaan. Vaikka riviäkään uuteen lopputyöhön ei ole vielä ilmestynyt, on olo jokseenkin helpottunut tämän erehdyksen myönnettyäni. Ehkäpä se valmistumisennälkä ja motivaatio kasvaa nyt uusiin ulottuvuuksiin, kun on jotain uutta, johon tarttua ja sitä varten on käyty opettelemassa uusia työkalujakin.
Nälästä puheen ollen. Jos on pienenä määrällistä nälkää hieman nähnyt, niin kyllä se on laadullisen puolelle heilahtanut viime vuosina. Tässä on siis toinen peiliin (ja vaakaan) katsomisen paikka. Siihen liittyy tuo aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani luopuminen. Alkuvuosi on mennyt siis "sisällöttömän" leivän ym. niin sanotusti epäterveellisten tuotteiden hyvästelyyn. Inhoan kaikkia muoti-ilmiöitä, joita varsinkin terveyden edistämiseen liittyy, mutta itsellä on jokseenkin toiminut tuo valikoivampi ote viljatuotteiden puputtamiseen. Meillä siis karppaaminen on kirosana, mutta skarppaamisesta voi puhua lähes hyvällä omallatunnolla ilman, että kokisi uivansa valtavirrassa.
Nyt tosin on tullut repsahdettua, kun flunssa kiusaa ja tekee mieli kaikkia "kiellettyjä" herkkuja. Niinpä sitten viikon aikana on tullut syötyä mm. neljän munan kinuskikakku kahteen pekkaan (kun ei oikein juhlavieraitakaan ole kehdannut sairastuvalle pyytää). Tein myös blinejä ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa. En vain tajunnut, että ohje oli ainakin neljälle, joten nyt tuota idän herkkua riittää sitten vaikka naapureille asti... Onneksi niitäkin voi pakastaa. Blinejä, ei naapureita. Mutta itse paksukaislettuihin en siis ollut kovin tyytyväinen. Ehkä jokin meni vikaan, ehkä en antanut taikinan kohota tarpeeksi tai sitten oluen yhdistäminen ruokatuotteisiin on liian vieras juttu minulle. Mitä kyllä epäilen, sillä ainakin eräässä savonlinnalaisessa panimoravintolassa olen syönyt ihan kelpo olutkastiketta... Joka tapauksessa gurmeekokeiluni on nyt toistaiseksi jäähyllä, joten keskityttäköön niihin kotimaisiin pannukakkuihin, kun tekee taas mieli poiketa kapean leivän ääreltä.
Kolmantena luopumislistalla on maallinen materiamme, jota varsinkin allekirjoittaneella on kertynyt vuosikymmenten saatossa. Mukana kaksiosta yksiöön ovat muuttaneet myöskin maammon tavarat, joten kämppä parka pursuilee jo liitoksistaan, kellarikopista puhumattakaan. Siellä avaamattomat banaanilaatikot epätoivoisesti odottavat seuraavaa muuttoa ja pääsyä jonnekin vähemmän tunkkaiseen paikkaan. Tokihan mööpeleitä sun muita on myös jäänyt matkan varrelle, mutta kaikkia muistoja en yksinkertaisesti ole osannut heittää pois.
Olin kuulemma jo taaperona sellainen, että varastoin poskiini kaiken mahdollisen, enkä ole vieläkään kokonaan päästänyt irti keräilyharrastuksestani. Kirppispöytään laitoin siis kaiken toivoni, ja kauppa kävikin ihan hyvin huolimatta siitä, että pieksulaiset eivät maksaisi hyvistäkään vaatteista kovin mielellään. Lisäksi pöytähinnat ovat aivan käsittämättömät tuottoon nähden, mutta pääasia oli kai, että sai edes murto-osan laitettua eteenpäin ja oman elämän inventaarion hyvälle alulle.
Nyt vain lääkejauhetta höyryävään mukiin ja odottamaan uusia kevättalven tuulahduksia.
Ensimmäisenä asialistalla oli siis tosiasioiden tunnustaminen. Tässä kohtaa näppäimistö jotenkin merkillisesti jumittuu, sanoja hahmottuu ruudulle ja taas häviää... Olenko sittenkään valmis kohtaamaan todellisuutta? Hyvä on, ei kai enää ole mitään hävittävääkään. *huokaus*
Niin... On montakin asiaa, jotka kaipaisivat päivittämistä, mutta lähdetään nyt varovasti liikkeelle. Ainakin ensimmäinen askel kohti valmistumista on otettu, kun ymmärsin vaihtaa gradun aihetta. En vielä tiedä tarkasti, mihin sen vaihdan, mutta sen tiedän, että tilastoihin en ainakaan enää koske. Oli hullua alun perinkin ottaa kvantitatiivinen tutkimus työn alle x vuotta sitten, kun tiesin jo silloin, etten klaaraa sitä kunnialla. Mutta päämäärätön ihminen tarttuu siihen oljenkorteen, joka heitetään siihen virtaan, jota elämäksi kutsutaan. Vaikka riviäkään uuteen lopputyöhön ei ole vielä ilmestynyt, on olo jokseenkin helpottunut tämän erehdyksen myönnettyäni. Ehkäpä se valmistumisennälkä ja motivaatio kasvaa nyt uusiin ulottuvuuksiin, kun on jotain uutta, johon tarttua ja sitä varten on käyty opettelemassa uusia työkalujakin.
Nälästä puheen ollen. Jos on pienenä määrällistä nälkää hieman nähnyt, niin kyllä se on laadullisen puolelle heilahtanut viime vuosina. Tässä on siis toinen peiliin (ja vaakaan) katsomisen paikka. Siihen liittyy tuo aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani luopuminen. Alkuvuosi on mennyt siis "sisällöttömän" leivän ym. niin sanotusti epäterveellisten tuotteiden hyvästelyyn. Inhoan kaikkia muoti-ilmiöitä, joita varsinkin terveyden edistämiseen liittyy, mutta itsellä on jokseenkin toiminut tuo valikoivampi ote viljatuotteiden puputtamiseen. Meillä siis karppaaminen on kirosana, mutta skarppaamisesta voi puhua lähes hyvällä omallatunnolla ilman, että kokisi uivansa valtavirrassa.
Nyt tosin on tullut repsahdettua, kun flunssa kiusaa ja tekee mieli kaikkia "kiellettyjä" herkkuja. Niinpä sitten viikon aikana on tullut syötyä mm. neljän munan kinuskikakku kahteen pekkaan (kun ei oikein juhlavieraitakaan ole kehdannut sairastuvalle pyytää). Tein myös blinejä ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa. En vain tajunnut, että ohje oli ainakin neljälle, joten nyt tuota idän herkkua riittää sitten vaikka naapureille asti... Onneksi niitäkin voi pakastaa. Blinejä, ei naapureita. Mutta itse paksukaislettuihin en siis ollut kovin tyytyväinen. Ehkä jokin meni vikaan, ehkä en antanut taikinan kohota tarpeeksi tai sitten oluen yhdistäminen ruokatuotteisiin on liian vieras juttu minulle. Mitä kyllä epäilen, sillä ainakin eräässä savonlinnalaisessa panimoravintolassa olen syönyt ihan kelpo olutkastiketta... Joka tapauksessa gurmeekokeiluni on nyt toistaiseksi jäähyllä, joten keskityttäköön niihin kotimaisiin pannukakkuihin, kun tekee taas mieli poiketa kapean leivän ääreltä.
Kolmantena luopumislistalla on maallinen materiamme, jota varsinkin allekirjoittaneella on kertynyt vuosikymmenten saatossa. Mukana kaksiosta yksiöön ovat muuttaneet myöskin maammon tavarat, joten kämppä parka pursuilee jo liitoksistaan, kellarikopista puhumattakaan. Siellä avaamattomat banaanilaatikot epätoivoisesti odottavat seuraavaa muuttoa ja pääsyä jonnekin vähemmän tunkkaiseen paikkaan. Tokihan mööpeleitä sun muita on myös jäänyt matkan varrelle, mutta kaikkia muistoja en yksinkertaisesti ole osannut heittää pois.
Olin kuulemma jo taaperona sellainen, että varastoin poskiini kaiken mahdollisen, enkä ole vieläkään kokonaan päästänyt irti keräilyharrastuksestani. Kirppispöytään laitoin siis kaiken toivoni, ja kauppa kävikin ihan hyvin huolimatta siitä, että pieksulaiset eivät maksaisi hyvistäkään vaatteista kovin mielellään. Lisäksi pöytähinnat ovat aivan käsittämättömät tuottoon nähden, mutta pääasia oli kai, että sai edes murto-osan laitettua eteenpäin ja oman elämän inventaarion hyvälle alulle.
Nyt vain lääkejauhetta höyryävään mukiin ja odottamaan uusia kevättalven tuulahduksia.
2 kommenttia:
Tsemppiä uuden gradunaiheen valintaan ja, kun se aihe on löytynyt, gradun tekemiseen.
Materia on kummaa, kun siitä on vaikea luopua. Jotenkin sitä vain kiintyy tavaroihin, sellaisiinkin, mihin ei liity mitään erityisiä muistoja. Silti, vaikka niistä luopuminen tuntuu vaikealta, harvoin niitä oikeasti jää kaipaamaan.
Ja parhaat tavarat säilyvät muistoissa, vaikka niistä olisi jo aika jättänyt. Niin kuin meidän Mr. Coffeemaker, jolla oli likainen mieli ja jonka voileipägrilli tappoi. ;)
Kiitos kovasti tsemppauksesta, Kirsikka!
Pahoitteluni myös härskin Coffeemakerin menetyksen johdosta, vaan leipägrillin raskauttava osallisuus tapahtuneeseen kirvoitti kyllä päivän piristävät naurut. :D
Olet eittämättä oikeassa, ja onhan materia kuitenkin vähäisimmästä päästä mistä joutuu luopumaan täällä.
Joku toinenkin on sanonut, että niitä esineitä on kiva sitten muistella, joten ehkäpä sitten tää tavaran taara uskaltaa vähän kovemmalla kädellä heittää tavaraa pois.
Onneksi kamoja ei tarvitse mihin tahansa heittää, vaan löysin sentään hyvän käyttökohteen lempipaidoilleni: Esim. Mikkelin eläinyhdistykselle saa röijätä mm. ehjiä ja tarpeettomia vaatteita asukkaiden petitarpeiksi. How cool is that! \0/ Pitäis ehkä kysellä, tarvitsisiko paikalliset kodittomat kaverit vastaavanlaisia lahjoituksia.
Lähetä kommentti