Sitkutellen

Elämänhän ei pitäisi olla "sitten, kun". Ja toisaalta: Aina tiedetään, että miten elämän ei pitäisi olla, mutta mietitäänkö koskaan tarpeeksi että, miten sen sitten pitäisi olla? Eli mitäs "nyt, kun..."? Millaista elämäni on juuri tällä hetkellä, ei huomenna tai ensi viikolla tai ensi vuonna? Oletus on, että nyt, kun

• olen 25, voin tehdä, mitä huvittaa.
• olen löytänyt onneni, voin saavuttaa sen, mistä olen aina haaveillut.
• olen tajunnut, että elämä on itseisarvo, voin lakata kyseenalaistamasta sitä.
  
• talous on tasapainossa, voin hellittää hetkeksi.
• olen hyvän matkaa lähempänä valmistumista, voin olla jopa ylpeä saavutuksistani.

Jos tämä kerran on totuus, niin kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin. Mutta miksi silti olen tyytymätön? Aina pitäisi olla jotenkin paremmin. Haaveilen nytkin sellaisesta elämästä, joka alkaa sitten, kun olen tarpeeksi vanha ja aikuinen, ja vasta sitten, kun olen tarpeeksi tasainen ja vakavarainen.

En uskalla kertoa ääneen suurimpia haaveitani, en uskalla elää haaveistani, en heittäytyä virtojen vietäväksi, sillä kaikkihan voi vielä mennä pieleen. Koko ajan pitää ajatella toimeentuloa, sehän heittäisi kuperkeikkaa varmasti, jos lisääntyisinkin tai hankkisin vaikka sen kauan haaveilemani heiluhännän seurakseni. Mitä sitten? Niin. Mitä sitten, jos kaikki meneekin pieleen ja talous kaatuu? Eivätkö turvaverkot ole juuri sitä varten, että niihin pudotaan, jos pudotaan? Elämä menee hyvin nopeaan ohi, jos jää arvailemaan, hypätäkö trapetsille vai ei.

Ehkä minä vielä joskus uskallankin, kunhan saan tarpeekseni jahkailusta. Viimeistään "sitten, kun".