Alkuun vastuuvapauslauseke: Nyt ei ole luvassa positiivisia hajatelmia, elämän ylistystä tai suloisia kissanpentuja, joten suositellaan lukemaan vain, jos päivä on jo valmiiksi pilalla. Sitä saa mitä tulee, niih.
Kaiketi olen syksyihmisiä, sillä kummallisella tavalla pidän sateesta - kunhan sitä ei tule nonstoppina vuorokaudet läpeensä keväästä jouluun... värikkäistä lehdistä, mullan tuoksusta, kipakoista ja kuulaista päivistä, villasukista, vilteistä ja kynttilöistä. Mutta jos jotain syksystä odotan, niin tähtiyötä ja revontulia. Aina. Vaan aina ei molempia saa. Tähtiyöt nyt erittäin suurella epävarmuudella sentään. Arvaat varmaan, että kerron siulle miksi. Joitain asioitahan voisi jättää kertomattakin, mutta armas lukijani varmaankin osaa suodattaa.
Kymmenen vuotta sitten se minulle isoin ja ainoa lähti revontulien ja pohjatuulen matkaan jättäen meille yötaivasta katselemaan jääneille liehuvan ketun hännän ja lukemattomat tähdet. Ihmeellisen ja merkityksellisen näystä teki se, että vasta oli myrskynnyt vimmaisesti kaksi päivää. Ja niin iltaa kohden tyyntyi meidän pieni maailmankaikkeus, mutta jossain avaruudessa myrskysi vielä, ja epätavallisen voimakkaasti näihin leveyksiin nähden. Niin ja seuraavana päivänä, siis lokakuun toisena, oli maa valkoisenaan lumesta, sillä sitä oli aamuyön aikana satanut reippaanlaisesti.
Aina lokakuun tienoilla siis uppoan väistämättä nostalgiaan, minkä saattaa jokseenkin aistia tästä raapustuksestani nyt. Samoin tavallista pidemmästä radiohiljaisuudesta niille, jotka puheluitani ehkä odottavat. Tiedän, piikkeihini käpertymisen sijaan pitäisi ennemminkin osata katsoa tulevaisuuteen syli ja ajatukset avoinna, eikä unohtua katselemaan eilisen utuisia kuvia. "Ilman suuria suruja." Yksinkertaiset sanat, helppoja kirjoittaa, vaikeampia toteuttaa. Jospa tarttuisi taas tuohon hienoon Reko Lundánin teokseen, jos se auttaisi tajuamaan näiden niin kutsuttujen surujen suhteellisen pienuuden ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.
Kaiketi olen syksyihmisiä, sillä kummallisella tavalla pidän sateesta - kunhan sitä ei tule nonstoppina vuorokaudet läpeensä keväästä jouluun... värikkäistä lehdistä, mullan tuoksusta, kipakoista ja kuulaista päivistä, villasukista, vilteistä ja kynttilöistä. Mutta jos jotain syksystä odotan, niin tähtiyötä ja revontulia. Aina. Vaan aina ei molempia saa. Tähtiyöt nyt erittäin suurella epävarmuudella sentään. Arvaat varmaan, että kerron siulle miksi. Joitain asioitahan voisi jättää kertomattakin, mutta armas lukijani varmaankin osaa suodattaa.
Kymmenen vuotta sitten se minulle isoin ja ainoa lähti revontulien ja pohjatuulen matkaan jättäen meille yötaivasta katselemaan jääneille liehuvan ketun hännän ja lukemattomat tähdet. Ihmeellisen ja merkityksellisen näystä teki se, että vasta oli myrskynnyt vimmaisesti kaksi päivää. Ja niin iltaa kohden tyyntyi meidän pieni maailmankaikkeus, mutta jossain avaruudessa myrskysi vielä, ja epätavallisen voimakkaasti näihin leveyksiin nähden. Niin ja seuraavana päivänä, siis lokakuun toisena, oli maa valkoisenaan lumesta, sillä sitä oli aamuyön aikana satanut reippaanlaisesti.
Aina lokakuun tienoilla siis uppoan väistämättä nostalgiaan, minkä saattaa jokseenkin aistia tästä raapustuksestani nyt. Samoin tavallista pidemmästä radiohiljaisuudesta niille, jotka puheluitani ehkä odottavat. Tiedän, piikkeihini käpertymisen sijaan pitäisi ennemminkin osata katsoa tulevaisuuteen syli ja ajatukset avoinna, eikä unohtua katselemaan eilisen utuisia kuvia. "Ilman suuria suruja." Yksinkertaiset sanat, helppoja kirjoittaa, vaikeampia toteuttaa. Jospa tarttuisi taas tuohon hienoon Reko Lundánin teokseen, jos se auttaisi tajuamaan näiden niin kutsuttujen surujen suhteellisen pienuuden ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.
Ympyrä myös sulkeutuu osittain ja jonkinlaisen ratkaisun avaimia kaikkiin ääneen lausumattomiin kysymyksiini tarjotaan ehkä yllättävälläkin tavalla. Savonlinnassa, tuolla Konnussani, nimittäin olisi luvassa näyttämötaidetta Lundánin "Aina joku eksyy" -kappaleen muodossa. Vuosituhannen alussa tuli nähtyä KOM-teatterin toimesta loistava, joskin liiankin läheltä liippaava "Teillä ei ollut nimiä". Ehkä nyt olisi aika jo nähdä tuo ns. ensimmäinen osakin. Tuosta KOMissa koetusta muistan sen, että niissä kohdissa kun yleisö oikeutetustikin nauroi hahmojen tragikoomisuudelle, meidän seurue pyyhki silmäkulmiaan. Siitäkin huolimatta, että aihe mielen särkymisestä ja jakautumisesta on läheinen kaikkine lieveilmiöineen, voisi sillä olla jotain annettavaa tähän hetkeen.
 |
| Matka jatkuu. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti