Syksy, tuo vuodenajoista ilkein, vai sittenkin innoittavin? Niin kovin monet laulut on syksystä laulettu varmaan kielellä kuin kielellä - tai ainakin siellä, missä kyseinen moody blues -ajanjakso vielä toistaiseksi kesän syrjäyttää. Ymmärrän, että syksyn melodiat ovat kovin haikeita ja mollivoittoisia, niin kuin kuvat, värit, tuoksutkin. Niistä voi aistia lämmön hälvenevän, vehreyden haihtuvan ja kohta vaihtuvan talven kylmiin sävyihin ja väreisiin.
Mutta miksi kummassa kotimaisissa lyriikoissa kevätkin esiintyy kuin suruhuntuun puettuna, täynnä vain tulevan syksyn ja talven, vanhuuden ja kuoleman odotusta? Miksi juuri keväällä päättyy monen laulun kertojan rakkaus, kun kevättä ja kesäähän juuri pitäisi Elää Sen Rakkaimman kanssa? Otetaan nyt vaikka Tavaramarkkinoiden Kevät. Se on täynnä niin raapaisevaa pettymystä (On siis kevät / uskoin vakavaan valaan / no pojat on poikia, ne lupaa muttei palaa), että monellakin tapaa raskaan sarjan Kotiteollisuus on halunnut sitä versioida. Pelätäänkö ottaa se seuraava suuri, vakiintumisen ja seesteisyyden askel kohti lempeää, syvänvihreää elämän kesää. Vai onko siinä se ristiriita, että syksy on totuttu näkemään kaiken surkeuden metaforana, että kevään kepeään ilotteluun on haluttu tuoda suomalaiselle sopivammat tummemmat sävyt mukaan?
Toisaalta syksyn sävelmät ovat lähestulkoon itseisarvo, sillä hämärän lapsena ahdistun helposti juuri niistä kepeistä ja tyhjistä rallatuksista, oli kyse sitten musiikista tai mistä tahansa elämänalueesta. Paljolti siitä on kiittäminen äidinäitiä. Sen huomasin viimeistäänkin, kun vietin kuluneen viikonlopun toisessa lapsuudenkodissani, mummolassa. Mielenlaatu on meillä melko samanlainen, ja moni asia, mikä on mietityttänyt, valkeni tänä viikonloppuna. Kuten vaikka se, että miksi musiikki on niin tärkeä osa elämää. Saan kiittää juuriani siitä, että minä ja sisareni, (tai no melkein kaikki ainakin) tykätään lauleskella. Itse en pääse äänelläni kehumaan, mutta silti tämäkin varis voisi raakkua vaikka aina. Musiikki tai runous ei lähde edes unista, vaan mm. Nocturnea on tullut hyräiltyä niissäkin.
Mielenmaisemaan istuvat lähtemättömästi myöskin talven siniset hetket, ei vain ne kun aurinko häviää jonnekin tavoittamattomiin taivaanrannan taa, vaan aamun hämärä jolla on suuret lupaukset tulevasta päivästä. Se on toinen juttu, lunastuvatko ne lupaukset, mutta syksyn harmaiden sävyjen jälkeen sitä jo odottaa jotain tällaista:
Onneksi pian pääsee näihin sinisiin unelmiin, vaikka vähän ehkä vähemmän lunta on luvassa vielä. Siskon luona Iidenissä sitä on kuin kotiinsa palaisi ja tavoittaa niin käsittämättömän rauhan, mitä löytää ehkä vain meidän kesäpaikasta, jonne ei myöskään liian usein eksy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti