Lopetin banaanilaatikoiden laskemisen siinä 25. kohdalla. Miksi olenkin syntynyt hamstereiden sukuun tai pula-ajan lapsenlapseksi? Uusi, uljas elämä Pieksämäellä odottaa, vaan turhauttaa, kun uuteen kotiin ei pääse toivotussa aikataulussa. Kaikenlaisia taloja on tässä vaiheessa elämää ehtinyt jo tyhjentää, vaan kuinka oman kodin muuttaminen onkin kaikkein raskainta?
Yleistyvä ilmiö on tietynlaisen naapuriavun häviäminen. Tai se, että itseltä odotetaan kaikenlaisia venymisiä, mutta tosipaikan tullen avuntarjoajat on laskettavissa yksisormisen käden sormilla. En väittäisi, että ystävyys olisi puntarissa, mutta timanttikruunusta erottuvat kyllä ne oikeat timantit.
En niin pyhimys ole, ettenkö odottaisi edes joskus joltakulta vastapalvelusta. Ystävyyden pyyteettömyys ehdollistuu väkisinkin, jos vain toinen antaa ja antaa. Sielunsiskoani lainaten "dromedaaristakin tulee kaksikyttyräinen", kun selkää tarpeeksi taivutetaan.
Missä vaiheessa se hyvä kiertää takaisinpäin, kun itsestään on kaiken ulos valuttanut, ja takki alkaa olla aika tyhjä? Tarinan opetus on, että muistaa jatkossa sen, mihin itseään kannattaa tyrkyttää.
Ja mitä tästä kaikesta seuraa? Ainakin vihreät sinisilmäni aukeavat, ja alan olla jopa aika tyytyväinen kaupunkivalintaani. Sitä paitsi tänne löytävät kaikki halukkaat. Vapaaehtoisiakin on jo ilmoittautunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti