Jotain päättyy, jotain alkaa. Kaatuu, kuolee, syntyy. Auringonlaskusta on vain usvan vanan verran aamunkoittoon. Fatalistina uskon, että tämän kosmoksen olennot löytävät toisensa, ne joiden pitääkin. Ja ne, jotka jatkavat matkaansa sielujemme ovista, niiden ei kuulunutkaan jäädä. Kotikaupunki ja läheisen harjun taidelaitos ovat nyt tuoneet eteeni jo jokusen sielunsiskon ja -veljen ja vielä jotain vähän enemmänkin. Ehkä kohtaloni ei ole sinetöity, että jäisin tänne, mutta alku on hyvä. Matka syvä, ja onni, joka koostuu pienistä asioista, pilkottaa minunkin seulaisesta ja sekaisesta luukustani.
Ikuinen rakkaus ei enää ole lyhyitä hetkiä kerrallaan, vaan jossain joku käski kai odottaa ja malttaa. Hyvään vastataan hyvällä. Sen osoittavat ensinnäkin ne aukinaiset ihmiset, jotka jakavat oivalluksensa, ilonsa ja - häpeilemättä - surunsakin vieraalle, joka vain välittää sen, mitä tulkattavansa, kuvat, henkivät. Ja sitten on vielä ne vieraat ja silti aivan tutut ihmiset, joiden ensi sanoista jo oivaltaa, että on muitakin, jotka puhuvat käsittämätöntä haltiakieltä. Kaihomieliä, haavoittuneita enkeleitä, jo alussaan rikkoutuneita. Jos minulle on sanottu, etten kuulu tähän maailmaan, niin on lohduttavaa tietää, etten ole ainoa.
Täytyi taas kaivaa syksyn värit ja sävyt: Zen Café, Vuokralainen; Poets of the Fall, Signs of Life.
- Maria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti